Lapset ovat etäkoulussa kuin kalat vedessä: he ovat kasvaneet älypuhelin taskussaan ja tietokone kirjoituspöydällään

Kunnanviraston neuvotteluhuoneen isolla videotaululla on pitkä rivi opettajien nimiä. Joroisten sivistysjohtaja Jaakko Kuronen klikkaa yhtä ja kas vain: olemme viidesluokkalaisten äidinkielen tunnilla.

Emme kylläkään kauan. Lapsia on neuvottu, ettei ylimääräisillä ole tunnille tulemista. ”Mitä Jaakko täällä tekee,” kysyy yksi lapsista ja yhdessä vilauksessa sivistysjohtaja vieraineen löytää itsensä käytävältä. Olemme lentäneet ulos etätunnilta.

Teemme uuden yrityksen, ja saamme luvan kanssa jäädä seuraamaan toviksi tunnin kulkua.

Ison taulun toisessa reunassa näkyy digimateriaalina aukeama äidinkielen kirjasta, jossa on aiheena mielipidekirjoitukset. Toisessa reunassa taulua näkyy opettaja Riikka Poikolainen.

– Mistä kirjoitus kertoo? Mistä tekstin tunnistaa mielipidekirjoitukseksi? Kuka on sen kirjoittanut? Missä mielipidekirjoituksia julkaistaan, opettaja kyselee.

Jokaisen kysymyksen jälkeen lasten vastauksia alkaa sataa ruudulle.

Jotkut pääsevät myös puhumaan. Silloin saa hetkeksi avata kaiuttimen ja saa äänensä kuuluviin. Vastaajan kasvotkin pomppaavat ruudulle näkyviin.

Tilanne on hämmentävä. Lapset ovat kuin kalat vedessä, vaikka seurasimme tuolloin, pari viikkoa sitten ihan ensimmäinen etäkoulupäivää.

Nämä pienet ihmiset ovat kasvaneet älypuhelin taskussaan ja tietokone kirjoituspöydällään. Kynnys siirtyä käymään koulua kotona tietokoneella on matala.

Joroinen on kulkenut etujoukoissa koulujen digitalisoimisessa, vaikka niin opettajissa kuin vanhemmissakin on ollut myös heitä, jotka ovat kannattaneet perinteisiä opetusmateriaaleja ja tapaa opettaa.

Tekniikan ja sen hallinnan ansiosta peruskoulussa ja lukiossa kyetään pitämään kiinni lukujärjestyksistä, joka taas tuo oppilaiden elämään säännöllisyyttä ja rytmiä. Nyt jos koskaan sitä tarvitaan.

Meillä kotona opiskelee vain yksi lukiolainen. Eikä meitä muita nyt olekaan, kun perheemme miesväki on jumissa Uudellamaalla, vanhempi töissään ja nuorempi opinnoissaan. Voimme siis valloittaa rauhassa tilaa omille hommillemme.

Näen sieluni silmin perheen, jossa vaikkapa kolme lasta ja kaksi aikuista etsii kodista omaa rauhaa koulunkäynnilleen ja palkkatöilleen. Aina ei ehkä ole kivaa.

Digiopettajan silmät eivät näe niin paljon kuin liveopettajan, ja vanhemmilta vaaditaan enemmän tukea lapsen koulunkäyntiin. Bittiavaruuteen voi hukkua myös murheita, jos kotona ei kaikki olekaan hyvin.

Ja ne kaverit. Ainakin meidän lukiolaisella on jo ikävä ystäviään – siitä huolimatta että kaiken maailman härpäkkeet ovat avoinna keskusteluun koko ajan. Ystävän etähali tai poikaystävän etäpusu ei korvaa sitä oikeaa.

Onneksi eivät korvaakaan.

Moni on valmis ennustamaan, että korona saa meidän innostumaan entistä enemmän etätekemisen mahdollisuuksista. Niin se varmaan saakin.

Mutta voi se saada meidät innostumaan entistä enemmän toisistamme: siitä, miten upean ihanaa on tavata, keskustella ja touhuta oikeasti ihmisten kanssa eikä vain kuvaruudun välityksellä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.