Matti Itkonen: Purettua ei saada enää palautetuksi – teko on peruuttamaton

Onko maiseman aika myös sukupolven aikaa? Kun tietyn ikäpolven aika päättyy, niin loppuuko silloin maisemankin aika? Mitä kaikkea mahtaa tarkoittaa lausahdus: ”Tämä on kotimaisemani.”

Jos on jäljellä jotakin vanhaa, useat sukupolvet pystyvät muotoilemaan siitä omia tulkintojaan ja kertomuksiaan. Aina kun kaistale entisyyttä hävitetään, myös ikäpolvelliset kertomukset ohenevat ja ehtyvät lopulta kokonaan. Sen kaltaista tilannetta ei kai kenenkään pitäisi tavoitella.

Menneisyydestä irrallaan oleva nykyhetki on juureton. Modernistamisen vimma on saanut aikaan lukuisia huonoja asioita.

Liian monen ihmisen kotimaisema on muuttunut tai täysin kadonnut. Ei uudelleen ja täsmälleen samanlaisena rakennettu talo ole se alkuperäinen. Kyse on jäljitelmästä, kopiosta.

Paikan hengen tilalle on tullut hengettömyys. Epäaitous on korvannut aitouden. Riittääkö sellainen lopputulos jollekulle?

Minun maisemani on Varkaudessa muuttunut ja vielä lisää muuttumassa. Liian usein kunnostukset tai rakentamiset alkavat tylyllä toteamuksella: ”Ensin poistetaan puut.” Kun poistetaan puut, poistetaan myös muistot.

Luttilassakaan ei vanha kuusikuja enää humise. Nopeasti katoaa iso kappale menneisyyttä. Mahtaakohan nykytilanne kaikkia miellyttää?

Uimahallin tieltä hävisivät aikoinaan Markkasen kioski ja klubin tenniskenttä. Ahlströminkadun toiselta puolelta puuttuvat tätä nykyä myös Pehesaaren kioski ja Suomen Matkatoimisto.

Usein tuli oikaistua radan ja klubin aidan välissä kulkenutta polkua pitkin. Nykyinen kevyen liikenteen väylä on ollut onnistunut ratkaisu. Tosin kiskojen kilkettä on edelleen hiven haikeaa muistella.

Pitkät vihreäkattoiset autotallirivistöt ovat poissa. Navitas-rakennukset ovat kohonneet purukekojen paikalle. Tämä muutos on toteutettu onnistuneesti.

Eritoten Pirtinvirran rantamaisema on tätä nykyä kaunis. Siinä on rauhoittavaa käyskennellä. Navitas-kokonaisuuden arkkitehtoninen muotokieli on mielenkiintoinen.

Eri aikakausien ihmiset arvostavat erilaisia asioita. Päiviönsaaren torin reunassa oli silloin muinoin kaikin puolin mainio Tammisen kioski. Sen tilalle ilmestyi sitten Pöntisen kioski. Tai sillä nimellä sitä ainakin itse olen aina kutsunut.

Ilmaus ”Pönäri” on myöhempien aikojen luomus. Nyt rakennus on tyhjillään.

Vaikka sijainti on erinomainen, ihmiset käyvät ostamassa ateriansa toisenlaisista paikoista. Mistähän kaikista seikoista muutos kertoo?

Lyseon pihalla ei näy enää oppilaita. Yksi osa sivistyshistoriaa on päättynyt. Olisi varsin toivottavaa, ettei perinteikästä koulurakennusta purettaisi.

Poistettua ei saada enää palautetuksi. Teko on peruuttamaton. Se olisi hyvä itse kunkin ymmärtää.

Kullakin arvolla on aina vastakohtansa, epäarvo. Jos säilyttäminen on epäarvo, niin miten asia oikein perustellaan?

Minun maisemani asuu muistoissa ja havainnoissa. Eli se merkitsee sisäistä ja ulkoista maisemaa. Mielikuvat ja muistikuvat ovat osa sitä miljöötä. Ne ovat minussa pysyvästi. Ja niin kuuluukin olla.

Kirjoittaja on FT, KT, kulttuurikasvatuksen dosentti, opetusalana kirjallisuus- ja kulttuurikasvatuksen filosofiset kysymykset (JY).