Matti Itkonen ihmettelee käsitystä, ettei suomeksi voida esittää mitään syvällistä

Muun olemisen tavoin myös kieleen yhdistyy muodikkuuden tavoittelu. Pyrkimys ajantasaisuuteen on luonut kieleen erilaisia muoti-ilmausten pesyeitä. Osa tuonkaltaisista sanoista on elänyt kielenkäytössä vuosikymmenestä toiseen.

Aina ilmestyy sellaisiakin luomuksia, jotka ovat leimallisia jollekin määränykyisyydelle. Sitten tarvitaan vain ihmisiä, jotka haluavat innokkaasti osoittaa ajan tasalla olemistaan.

Siksi heidän puheensa ja eritoten kirjoituksensa on kuorrutettu kaikilla viimeisimmillä muotisanoilla. Se köyhdyttää ja yksipuolistaa kieltä sekä sysää ilmaisuvoimaiset sanat näkymättömiin.

Tätä nykyä jokainen asia koetaan joksikin tai jonakin. On niin ikään olemassa viljalti haastavia tilanteita. Ne pitäisi avata muille. Sen jälkeen kokonaisvaikutelma sitten jaettaisiin toisille. Eihän sitä muuten ole mahdollista selittää auki. Muut pointit ovat epäolennaisia.

Mitähän tilanteesta oikein tulisi päätellä?

Kieli olemisen kotina taitaa olla entistä enemmän muuttumassa tekotodellisuuden sävyttämäksi kodiksi. Se on osittain ymmärrettävää ja osittain surullista.

Uusmediatekstit ovat tehneet saman maailman eri-ikäisille ihmisille erilaiseksi. Hämärtyneisiin merkityksiin yhdistyy myös ajatus epäkielestä. Kun kirjoitustila on rajallinen, tarvitaan otaksuttavasti outojakin ratkaisuja. Hymiöiden käyttö edellyttää viestin lähettäjän hyvää tuntemista. Muussa tapauksessa symbolit ja lyhenteet eivät ole riittävän hyvin ymmärrettävissä.

Milloinkahan viesteihin ilmestyy vertauskuviksi hymiöiden lisäksi pimiöitä ja kylmiöitä? Ovatko ne kielikotitulevaisuuden keskeinen ainesosa?

Englanti mittaa nykyisin kirjoitusten ja ajatuskulkujen syvämietteisyyttä. Vallalla tuntuu olevan käsitys, ettei suomeksi voida esittää mitään syvällistä. Näkemys on kummallinen.

Englannin varaukseton ihannointi johtaa myös suomen kielen pinnallistumiseen. Vain sana ”statement” pystyy kertomaan tähdelliset seikat. Suomenkieliset ilmoitukset tai väittämät ovat kykenemättömiä ilmaisemaan painokkaita julistuksia tai kannanottoja.

Onkohan asiantila oikeasti niin? Vai onko lopputuloksena ainoastaan epäkieltä, joka on ilmaisuvoimaltaan täysin olematonta?

Kovin hienostunutta tai runollista se ei ainakaan ole.

J. A. Brillat-Savarinin ruokakulttuurin klassikkoteokseen Maun fysiologia sisältyy kiinnostava väittämä. Siinä todetaan näin: ”Kerro minulle mitä syöt, minä sanon kuka olet.”

Kielikatsauksellinen sovellus siitä kuuluisi: ”Kirjoita minulle viesti, niin kerron minkä ikäpolven ihminen olet.” Myös tämänkaltainen muunnelma olisi perusteltu: ”Sano minulle jotakin, niin tiedän, oletko Savosta.”

Kotiseutu on kieleen uurrettuna. Kun ihminen on kielessä kotonaan, on hän myös olemisessa kotonaan.

Tai olisi hyvä, jos kaikki olisivat savolaisuudessa ja savolaismurteissa kotonaan. Silloin maailmassakin olisi hiven enemmän humoristisuutta ja syvähenkisyyttä.

Ruokalehtiin on pesiytynyt sana jämäruoat. Ennen maailmassa puhuttiin savukkeen jämistä. Se oli katupoikakielen aikaa.

Soisin, että juhlien jälkeen ruoan rippeistä loihdittaisiin herkullisia aterioita. Savukkeiden jämät kannattaisi viedä ruokapöydän asemesta roskakoriin.

Silloin olemiskodin perustuksetkin jämäköityisivät. Se merkitsisi jämäkkää ihmisenä olemista.

Millainenhan olisi kielikatsastusasema? Olisinko minä kielikatsastusmies vai kielikatsastusihminen? Sitä kannattaa pohdiskella.

Kirjoittaja on FT, KT, kulttuurikasvatuksen dosentti Jyväskylän yliopistossa.