Metsän tyttö tahdon olla – maailma unholaan jääköön

Äiti. Puussa on tyttö. Niinhän siellä oli. Minä. Pieni minä. Vakoilin uuteen kauppaan meneviä asiakkaita. Pieni, pyöreäksi leikattu koivu oli salainen tukikohtani.

Tyttö äiteineen sai minut laskeutumaan alas. Tuon kohtaamisen jälkeen kiipeilimme yhdessä monissa puissa.

Minun kotini takapihalle rakentelimme puumajaa pihan korkeimpaan koivuun. Hänen kotinsa lähettyvillä kiipeilimme pähkinäpensaisiin.

Illan hämärässä juoksin sydän pamppaillen kotiin.

Metsä muuttui pelottavaksi, vaikka olimme juuri olleet siellä leikkimässä.

Kotikylän lisäksi lapsuuden luontokokemuksiin kuului meri. Isäni rakensi talomme takapihalla ison veneen. Sen kyydissä tulivat Suomenlahden maisemat tutuiksi.

Minä tein kampelalle sydämensiirtoa. Poimin lakkaa syrjäisen saaren suolla. Pyydystin meduusoja.

Tai vain istuin rannalla odottamassa, että kastuisin isojen laivojen aallokossa.

Toisenlainen luontokokemus odotti heinäkuisin lapsuudenystävän mökillä Ristiinassa. Siellä juoksimme sinisiipien perässä pitkin niittyjä.

Kävimme tutkimassa kalliomaalauksia. Nousimme aamu-usvan aikaan kalaan.

Rantakalajuhlat olivat kaupunkilaistytöille suurta ihmettä.

Ostimme ensimmäisen omakotitalomme Inkoosta. Elämässä oli paljon hetkiä, joista kaipasin irti. Talo ei ollut aivan merenrannalla, mutta sen välittömässä läheisyydessä oli kolme viikinkihautaa.

Monesti istuin kiviröykkiön päällä tuijottamassa merelle.

Muutimme Inkoosta Ouluun. Yhtäkkiä kaikkialla oli tasaista. Mäki merkitsi lievää nousua.

Matkoilla Helsingistä Ouluun sieluni rauhoittui sitä mukaa, mitä tasaisemmat pellot ikkunasta avautuivat.

Oulusta muutimme Mikkeliin, mäen päälle. Olin jo unohtanut, mitä mäki tarkoittaa. Hämmästyin, kun joka suuntaan lähtiessä piti joko nousta tai laskeutua.

Lasten ollessa pieniä en suinkaan istunut heidän kanssaan hiekkalaatikolla, vaan rakensimme risumajoja läheiseen metsään. Olin oudon äidin maineessa jo silloin.

Tytöt pyydystivät metsästä hämähäkkejä ja toivat niitä sisälle lemmikeiksi.

Mikkelistä päädyimme Juvalle. Siellä kohtasin rakkauteni.

Yhdessä risteyksessä oli pystyyn kuivunut puu, jota en ikinä ohittanut ilman, että olisin tervehtinyt häntä. Jos ajoin ajatuksissani ohi, peruutin ja pyysin häneltä anteeksi huonoa käytöstäni.

Kun muutimme pois, kävin kertomassa hänelle, ettemme enää voisi tavata.

Luontosuhteeni on ollut mutkaton. En ole koskaan ollut marjastaja, sienestäjä tai metsästäjä.

Omin käsin olen luonnonvaratuotteet ostanut. Puutarhanhoitokin on saanut jäädä muille.

Luonto on merkinnyt minulle tilaa hengittää. Se ei ole koskaan ollut suorituspaikka.

Halasin puita ja puristelin kiviä jo kauan ennen kuin se oli muodikasta.

Pääsin ystäväni kyydissä metsäretkelle. Henkeni lähes salpautui, kun hän vei minut ihmeelliseen metsään.

Tunnollinen metsämies oli aikoinaan istuttanut komean mäntyjen rivistön. Niiden suojassa olimme osa ikuisuutta.

Kirjoittaja on joroislainen kirjastonhoitaja ja kirjailija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.