Naudan kosteissa silmissä heijastuu katsojan oma hämmennys: saako lehmän näkemisestä olla iloinen?

Horisontti

Kun kesäaikaan kulkee pitkin maanteitä, eläimiä näkee harvakseltaan.

Silloin tällöin joku on lenkillä koiransa kanssa, ja lähitalon kissa saattaa kuikuilla pientareen heinikosta. Jäniksen tai supikoiran tapaa useimmiten vainajana, auton alle liiskaantuneena.

Siellä täällä laiduntaa hevosia; ravureita tai ratsuja. Hirviäkin tapaa useammin kuin lehmiä.

Jos lehmiä osuu reitin varrelle, ne ovat useimmiten jykevää tai pitkäkarvaista lihakarjaa. Utareet keikkuen askeltava lypsylehmä laitumella on niin harvinainen, että sen kohdalla tekee mieli pysäyttää auto, nousta ulos ja käydä tervehtimässä.

Työmatkani varrella on kaksi lypsykarjatilaa. Ohi kulkiessani kurkin kaula pitkällä, näkyykö lehmiä.

Niin tiukassa istuu lypsykarjatilalla vietetty lapsuus ja nuoruus, että pelkkä lehmän näkeminen säväyttää.

Lehmästä on tullut sellainen ilmastonmuutoksen pahis, että laiduntamisen näkyvällä paikalla luulisi vaativan siltä erityistä rohkeutta.

Omassakin aivokopassa läikähtää ristikkäisten tunteiden sekamelska: iloa siitä, että lehmiä vielä sentään näkyy, ja hämmennystä siitä, saisiko siitä olla iloinen.

Lehmät kun piereksivät maapalloa koko ajan lämpimämmäksi. Se tosiasia ei muutu muuksi, vaikka tosiasioita on muitakin:

Suomessa lehmät ja naudat syövät nurmea, joka ei kelpaa ihmisravinnoksi ja parhaimmillaan sitoo hiiltä. Suomalaislehmät eivät syö soijaa, jonka kasvatusta varten poltetaan sademetsiä. Pääosa Suomessa käytetystä naudanlihasta tulee lypsykarjatiloilta, eli ne ovat joko ammuvainaita tai teuraaksi kasvatettuja sonnivasikoita.

Naudan kosteissa silmissä heijastuu katsojan oma hämmennys.

Yhtään helpommaksi ei lehmän ja sen ystävän elämä muutu, kun keitokseen lisää luonnon monimuotoisuuden – tai oikeammin sen hälyttävän hupenemisen.

Suomessa moni uhanalaisimmista elinympäristöistä on sellaisia, jotka ovat aikoinaan syntyneet karjan laiduntamisen tai heinänkorjuun seurauksena. Niittyjen ja ketojen lajisto on kärsinyt hätää jo kauan. Ne vaatisivat laiduntajia: lehmiä ja lampaita.

Peltolajitkin hupenevat, kun enää ei ole avo-ojia ja niiden kukkivia pientareita ruokailu- ja suojapaikoiksi.

Viimeksi saimme lukea, kuinka ruokamulta uhkaa kadota maailmasta seuraavien 60 vuoden aikana. Sitä katoaa eroosion ja tuulten mukana, ja siksi, että viljely on liian yksipuolista ja voimaperäistä.

Mullan synty ja säilyminen vaatisivat lantaa, joka tuo maaperään elämää. Sen tietää jokainen kotitarpeiksi kasvimaata kuopsuttava harrastajakin: ei ole hevosenlannan voittanutta.

Satojen vuosien ajan karjan tärkein tuote täällä Pohjolassa oli niiden lanta. Sen voimalla kasvoi pelto. Vanha sananparsikin neuvoi "syö missä syöt, kunhan paskot kotona".

Samaan aikaan hevosten lanta on ongelma monelle isolle tallille, ja siitä halutaan päästä eroon polttamalla.

Teollisten lannoitteiden valmistaminen kuluttaa myös fossiilisia polttoaineita. Onko kukaan verrannut lannoitesäkin ja lantakuorman hiilijalanjälkeä?

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.