Onko vastuun ja arvon ihanteet tyystin unohdettu? Voisikin olla tarpeellista suojella rakennuksia ihmisiltä

Näkökulma

”Aika aikaa kutakin”, tavataan sanoa. Hokemaan sisältyy totuus ja epätotuus. Ajatus katkelmallisuudesta on harhaa. Menneisyys on nykyisyydessä mukana muistoina. Eli entisyys on edelleen olemassa.

Nykyhetki voi olla olemassa vain siksi, että se juontuu tietynlaisesta menneisyydestä. Siksi Päiviönsaarenkin aika on ulotteikas ja monitasoinen. Sitä ei pitäisi yrittää muuttaa ”yksiajalliseksi”.

Yhtäkkiä maiseman halki kiitää nopeasti kulkeva varjo. Sen kintereillä seuraa Tapio Rautavaaran näkymätön hahmo. On toinen aika ja läsnä jousiammuntaradan todellisuus. Kenties saapuvilla on rippeitä Lontoon kultavuodesta 1948 sekä Kämärin voitokkaasta urheilupuistounelmasta.

Aina haaveet eivät kuitenkaan saa maailmallista asua. Ihmisten on joskus tyytyminen korvikkeisiin, vastikerahtusiin. Keskelle lentorataansa, ainaistuokioon pysähtynyt nuoli tai keihäs symboloi täyttymätöntä haavetta: paremman huomisen milloinkaan raukeamatonta odotusta. On rohjettava uskoa hyvään ja myönteiseen.

Ei Päivönsaarenkaan ajan kukoistus ole pelkkä utopia, haavekuva.

Tuttuus ja pysyvyys ovat olennaisia seikkoja. Siksi rajut muutokset miljöössä saattavat tuntua ahdistavilta. Lyseon purkamisen hetki on lähestymässä. Jos se toteutuu, maisemasta katoaa keskeinen osanen.

Olemispeili säröytyy. Herää kysymys, onko vastuun ja arvon ihanteet tyystin unohdettu. Voisikin olla tarpeellista suojella rakennuksia ihmisiltä.

Lyseo on kuulunut elämääni kauan. Silloin muinoin olin sonnustautunut parhaimpiini, kuin ollakseni luokkakuvassa kuvalleen. Ylläni oli upouusi, äidin neuloma villapaita, johon olimme yhdessä käyneet ostamassa langat Antinpuistossa sijainneesta Tilda-liikkeestä.

Siellä sain ensimmäisen kosketuksen myös muotiin ja eritoten Marimekon mielenkiintoisiin tuotteisiin. Ne ovat viehättäneet minua sittemminkin ja olleet olennaisesti mukana useissa teoksissani: kulttuurifilosofisissa analyyseissani kodin hengestä sekä olemuksesta.

Marimekko on luultavasti ollut sävyttämässä monen ihmisen elämänarkea, lukuisien vuosikymmenten ajan. Sillä tavoin on synnytetty interiööreihin lämminhenkisyyttä.

Tähdellinen ainesosa Päiviönsaaren olemuksellisuudessa oli myös uimahalli. Kyllä sitä odotettiinkin.

Muistan yhä elävästi pitkät jonot ja kuulutukset, milloin kenenkin uimavuoro päättyi. Ihmiset esittäytyivät silloin vaatekaappien numeroina. Kunkin etsikkoaika kesti kaksi tuntia.

Uimahalli oli paikan hengeltään tyylikäs taideluomus. Se ilmensi taitavasti 1970-lukulaista olemisihannetta. Jo aulaan tultaessa vierailija kohtasi sopusointuisuuden ilmapiirin.

Kaikki elementit puhuivat yhteistä kieltä. Vihreät ovet, oranssien pallokahvojen ja pöytien pyöreys sekä lepotuolien miellyttävyys olivat väri- ja muotokieleltään hienostuneita. Myös Meeri Torvisen maalaus ”Vuodenajat” kertoi pyrkimyksestä tinkimättömään tasokkuuteen.

Nykyasussaan uimahalli Ilopisara on olemukseltaan sekakoosteinen, epäyhtenäinen. Eri aikaan toteutetut muutokset ovat luoneet todellisuuteen soraäänisyyden.

Kunnostuksen ehdottomana pääideana tulisikin olla alkuperäisen loiston ja harmonisuuden palauttaminen. Samalla voitaisiin aloittaa ennen niin suositut diskot ja jytäjumpat uudelleen.

Kotikahvila ja Sokos-tavaratalo, kun niissä kerran vallinneelle ilmapiirille onnistutaan loihtimaan tuore elämä, kaikki muukin on mahdollista. Kenties ihminenkin silloin muistaa, osaa arvostaa eikä vain unohda. Se merkitsisi arkkitehtonista oodia synnyinseudulle.

Kirjoittaja on FT, KT, kulttuurikasvatuksen dosentti, opetusalana kirjallisuus- ja kulttuurikasvatuksen filosofiset kysymykset Jyväskylän yliopistossa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.