Päässäni pätkii, miten on sinun aivojesi laita?

Se oli pelottava hetki. Työkaverin nimi oli kadonnut päästä, eikä meinannut löytyä millään.

Sitä ennen olin pitkään unohdellut kaikenlaisia pikku asioita töissä ja kotona. Unohdin toimittaa lupaamiani asioita, vaikka normaalisti teen sen minkä lupaan. Nimet katosivat, tututkin. Entistä useammin jouduin kesken työpäivän miettimään, mitä olinkaan ollut tekemässä. Kotona hukkasin tavaroita kiihtyvään tahtiin.

Ensin syytin ikää: tyypillinen keski-ikäisen naisen pää. Mutta työkaverin nimen hukkaaminen ei tuntunut normaalilta edes ikäiselleni ihmiselle, ja se alkoi pelottaa. Suvussani ei ole ollut muistisairaita, mutta jos minulla kuitenkin?

En lähtenyt muistitestiin vaan hain neuvoa tohtori googlelta. Ihmettelin oireitani ääneen. Kävi ilmi, että ikätovereideni ohella itseäni nuoremmatkin ihmiset kärsivät muistin pätkimisestä.

Rauhoitun ja totesin, että pirstaloitunut kovalevyni taitaa vaan kaivata eheyttämistä.

Alkasessani miettiä, mikä muistiani riivaa, tunnistin itsessäni uuden piirteen. Jouduin tunnustamaan, että minun on vaikeaa syventyä pitkäksi aikaa keskittymistä vaativaan tekemiseen.

Aloitetut kirjat jäivät kesken, musiikkia en jaksanut kuunnella, ja ajatus pätki häiritsevästi kesken työn teon. Aina oli tarve tehdä jotain muuta ja mielellään kahta asiaa yhtaikaa. Käsitöitä pystyin sentään tekemään televisiota katsellessa.

Minä, joka rakastan tiiliskiviromaaneja, pitkiä elokuvia, palapelejä ja käsillä näpertelemistä, olen keskittymiskyvytön. Minä, joka ennen kykenin uppoutumaan omiin puuhiini, vaikka lapset metelöivät tai työkaverit juttelivat ympärillä. Se oli melkein yhtä kova paikka kuin muistiongelman tunnustaminen.

Toki oli netin uutisvirrassa nähnyt ja lukenutkin juttuja siitä, miten keskittymisvaikeudet nykyään vaivaavat lapsia, nuoria ja aikuisia, mutta en ajatellut asian koskettavan itseäni. Enhän ole someaddikti, en edes kuljeta puhelinta pakonomaisesti kaikkialla mukanani.

En ryhtynyt downshiftaamaan, vaan – no, keskittymään.

Löysin äänikirjat. Ensimmäistä kuuntelemaani kirjaa kelasin vähän väliä takaisin, kun ajatukseni alkoivat harhailla ja lakkasin kuuntelemasta. Harjoittelin kotona sulkeutumalla omaan rauhaani, virkkasin kuunnellessani. Kävelin ulkona ja kuuntelin, se oli aluksi vaikeaa.

Pikkuhiljaa huomasin, että ajatukseni alkoivat pysyä lukijan mukana. Nykyään odotan kuin lapsi iltasatua hetkiä, jolloin saan sulkea ulkomaailman ulos ja keskittyä lukijan ääneen.

Aina kun mahdollista, teen yhden asian kerrallaan loppuun. Ei se aina ole, ja joskus on oikeasti kiire.

Edelleen minun on vaikeaa olla jouten, mutta sen olen hyväksynyt osana ikääntymistä. Onneksi aina voi virkata.

Ymmärrän paremmin, mistä aivotutkijat varoittavat. Jos oman pään kovalevyä ei huolla, se alkaa toimia nykien ja hitaasti, vaikka sitä kuinka käskyttäisi.

Ehkä tulevaisuuden ihmisen aivot ovat kehittyneet siten, että hän pystyy sujuvasti ja väsymättä uppoutumaan monen asian tekemiseen yhtaikaa. Sellainen ihminen kai jo seikkailee elämän tehostamisgurujen päiväunissa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.