Raahasimme kiukaan kalliolle ja läksimme kuuhun, toimittaja muistelee heinäkuuta 1969

Horisontti

Tämän vuoden kesäkuussa lapsuuteni kuuraketti pääsi ensimmäiselle ilmalennolleen.

Lento kesti muutaman sekunnin enkä ehtinyt edes kuvaa ottaa. Vauhtia antoi romuliikkeen mies, joka poimi raketin nosturin kyytiin ja siirsi sen kuorma-auton lavalle.

Rautaromukuorma raketteineen on jo kukaties päätynyt uuteen käyttöön.

Raketti oli oikeasti vanha pönttökiuas: samankaltainen kuin pönttöuuni, mutta kiukaaksi tehty. Ilmeisesti joku oli joskus ajatellut varustaa savusaunan nykyaikaisemmalla kiukaalla, mutta syystä tai toisesta ajatus ei edennyt sen pitemmälle.

Kiuas oli kuitenkin hankittu, ja se sai ruostua savusaunan takana. Se toi hakemattakin mieleen raketin: ensin oli reilun puoli metriä halkaisijaltaan oleva lieriö, joka reilun metrin korkeudella alkoi jyrkästi kaventua. Kartionmuotoinen keskiosa päättyi puolen metrin jälkeen savutorveen, jonka halkaisija oli reilut kymmenen senttiä.

Kiukaassa oli kaksi luukkua: tulipesän luukku aivan alaosassa ja löylynheittoluukku kartio-osan vinossa seinässä.

Saunan takaa raahasimme kiukaan kalliolle ja läksimme kuuhun. Tämä tapahtui pian sen jälkeen, kun amerikkalaiset astronautit olivat laskeutuneet sinne ensimmäistä kertaa heinäkuussa 1969. Sen olimme nähneet televisiosta.

Meitä savonauttejakin oli kolme. Ahtaimpaan kärkiosaan tungettiin pikkusisko, jolla oli ikää vain kaksi ja puoli vuotta. Hän mahtui hyvin kartion sisään.

Keskipaikalle asettui naapurin Jussi, neljä vuotta. Melkein kuusivuotiaana olin joukon isoin ja pidin perää. Jalat eivät aina tahtoneet pysyä kyydissä, eikä asiaa auttanut se, ettei raketissamme ollut lainkaan pohjaa.

Silti kävimme kuussa monta kertaa. Into ei loppunut kesään; muistan sen siitä, että talvikamppeissa rakettiin oli vähän vaikea ahtautua. Äiti ei tainnut hirveästi tykätä siitä, että vaatteet olivat ruosteessa, mutta kukapa 1960-luvun maalaispenskojen touhuja olisi kerennyt kovin tarkasti vahtia.

Kuuretket noudattivat aina samaa kaavaa: ensin noustiin ilmaan hirveästi jylisten, sitten lennettiin avaruudessa niin että ujellus kuului, ja perillä lähdettiin kuukävelylle.

Kuussa liikuttiin pomppimalla ja ihmeteltiin outoja maisemia. Siellä oli merkillisiä puita, kummallisia kallioita ja jopa kuun eläimiä, kuten kuulintuja ja kuuoravia.

Saattaa olla, että yritimme joskus ottaa kissan mukaan kuuretkelle, mutta se kieltäytyi. Maalainen pysyköön maassa, epäilen sen sanoneen.

Kuusta poimittiin mukaan kuukiviä, niin kuin astronautitkin olivat tehneet. Sitten ahtauduimme takaisin rakettiin ja läksimme kotimatkalle.

Onnekkaasti palasimme aina täsmälleen samaan paikkaan, josta olimme liikkeelle lähteneetkin.

Näin 50 vuoden päästä on vaikea erottaa, mitä muistan kuuretkistä oikeasti ja mitä kuvittelen muistavani.

Tästä olen kuitenkin varma: raketti vei meidät aina toiseen maailmaan. Savutorvi osoitti tähtiä, ja niitä kohti otimme suunnan.

Kuuretki oli aina suuri seikkailu, emmekä epäilleet hetkeäkään, että joskus lentäisimme sinne vielä oikeasti.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.