Rymd-mehu oli niin pahaa, ettei sen muisto haalistu mielestä ikinä

Horisontti

Luin kesällä lehdestä, miksi aika tuntuu vanhemmiten kulkevan aina vain nopeammin, paljon vauhdikkaammin kuin lapsena.

En enää muista selitystä.

Sillä saattoi olla jotain tekemistä aivojen kanssa, sekä sen, että lapsena melkein kaikki asiat tulevat eteen ensimmäistä kertaa.

Aikuisena, ja varsinkin keski-ikäisenä, melkein kaikki on jo koettu.

En silti muista, miten tämä liittyy tunteeseen siitä, että nuorena aikaa oli loputtoman paljon ja nyt se valuu käsistä.

Jotenkin lohdullista on, että tunne ajan kulumisen nopeutumisesta on kaikille ihmisille yhteinen.

Saattaa olla, että tällä ilmiöllä on jotain tekemistä sen kansa, että lapsuus- ja nuoruusmuistot säilyvät mielessä kirkkaampina kuin myöhemmällä iällä karttuneet.

Erityisen tiukasti mieleen ovat syöpyneet lapsuuden haju- ja makumuistot.

Ensimmäinen kypsä metsämansikka sinkauttaa minut aina kymmenien vuosien taakse, niihin hetkiin, kun etsimme kallionkoloista ensimmäiset punaiset marjat. Muisti kantaa mukanaan sekä täysin kypsän mansikan makeuden että sen yllättävän kitkeryyden, joka suuhun tulvahtaa, kun mansikan toinen kylki onkin vielä valkoinen.

Kesti kymmeniä vuosia, ennen kuin pystyin maistamaan vattuhilloa ilman kuvotusta. Syyllinen tähän oli muinainen lääkäri, joka oli määrännyt muutaman vuoden ikäiselle lapselle antibioottikuurin tabletteina eikä liuoksena. Senaikuiset apteekit eivät menneet muuttelemaan lääkärin reseptejä, ja äiti yritti saada minut nielemään kuolemalta maistuneita, isoja tabletteja.

Viimeinen ja epätoivoinen yritys oli murentaa tabletti vastakeitetyn vattuhillon joukkoon.

Se kuuri päättyi alkuunsa. Yhä vieläkin pelkkä vattuhillon ajatteleminen tuo suuhun penisilliinin maun.

Sukupolvikokemus taitaa olla Rymd-mehujauheen maku. Pelkkä sana saa 1960–70-lukujen lasten silmät loistamaan ja suun vettymään.

Ei se hyvää ollut. Rymd-mehu oli oikeasti ihan järkyttävän pahaa. Sitä juotiin kesällä varmaankin siksi, että edelliskesän kotimehut oli juotu jo loppuun eikä uusia vielä ollut.

Ja olihan se maailman helpointa: pussillinen jauhetta kannuun ja vettä päälle.

Mehu oli joko myrkynvihreää, vihaisenpunaista tai hälytysoranssia. Kaikki ne maistuivat samalta: joltain täysin keinotekoiselta, jota ei oikein voi kuvailla.

Oudointa oli ripotella mehujauhetta suoraan kielen päälle, kun se alkoi kihelmöidä ja kutittaa.

Näitä mehupakkauksia on tullut vastaan jossain kauppamuseossa. Ne aiheuttivat välittömän puhetulvan kaikissa, jotka niihin olivat lapsina tutustuneet. Meitä vanhemmat ja nuoremmat katsoivat hämmästyneinä: mistä ne puhuvat?

Johonkin historian mustaan aukkoon nämäkin mehut ovat tainneet kadota, enkä oikeasti kaipaa niitä yhtään.

Sen sijaan kaipaan sitä, että jokin maku voi jättää lopun ikää tuoreena säilyvän muiston.

Nyt minun pitää pinnistellä, kun yritän muistaa, miltä maistui tämänpäiväinen lounas tai eilinen iltapala.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.