Ryppyotsainen suorittaja hymyilee harvoin ja alkaa ajan myötä muistuttamaan purkkirusinaa

Näkökulma

Tiedätkö sen tunteen? Sen, kun keho ja mieli kohoavat kohti korkeuksia kuin lapsen käsistä karannut kallis vappuilmapallo.

On määränpää. On tarkoitus. On matkalla kohti taivasta.

Mitä se taivas kenellekin tarkoittaa, riippuu henkilöstä ja tilanteesta, mutta haahuilun ja epävarmuuden sijaan reitti kohti valoa on selvä.

Työrintamalla pääsin vuosi sitten mukaan kiinnostavaan projektiin, josta olin haaveillut 10 vuotta. Kiinnostava homma toi voimavirtaa konttorirotan tekemiseen ja loi tunteen siitä, että olen tekemässä jotain erikoista, jotain, jolla on merkitystä.

Tuskin olen ainut, jolle tunne oman jäljen jättämisestä on tärkeää. Itse alan uskoa unelmaan silloin, kun ideaalimielikuva ja tekemisen todellisuus kohtaavat jossain suhteessa arkipäivässä.

Tässä projektissa kävi niin ja kun tarkoitus nostaa tekemisen kierroksia, vastoinkäymisetkään eivät saa kanveesiin. Ne kuuluvat ikään kuin asiaan ja saavat parhaimmillaan yrittämään entistä enemmän.

Sitten eräänä päivänä työkaveri tuli käytävällä vastaan ja kyseli vilpittömän iloisesti, että mitenkäs se sinun arkistointiprojektisi etenee? Anteeksi mikä? Arkistointiprojekti?

Iso ratas löi muutaman kerran tyhjää ja sillä samalla sekunnilla ennakkoluuloni pääsivät valloilleen. Verkkokalvoilleni piirtyi peilikuva slipoveriin pukeutuneesta isosilmälasisesta hajamielisestä harmaantuvasta professorista tukka sekaisin jossain kellarikerroksen uumenissa. Suljetussa tilassa, jossa leijailee makea tuoksu.

Minäkö unelmahommissani? Rypistin naamaani. Huokaisin syvään ja suljin silmäni. Sitten palasin maan pinnalle ja rupesin nauramaan. Tajusin, että projektin sisällön voi ymmärtää monella tavalla.

Se, mikä on minulle unelma, voi olla toiselle arkistoprojekti mutta sen ei tarvitse viedä minulta uskoa unelmaani tai vähentää kokemustani työni merkityksestä. En myöskään tiedä mitään arkistonhoitajista, saati heidän työstään.

Annoin ennakkoluuloilleni vallan ja ajoin ajatuksineni ojaan.

Ilo ja pidäkkeetön nauru tuovat vapaata tilaa työyhteisöön. Mitään hommaa tai itseään ei pidä ottaa liian vakavasti. Ei vaikka tekemisen kokisi kuinka merkitykselliseksi.

Tällä en tarkoita sitä, että työelämän tulisi olla jatkuvaa vitsin vääntöä, mutta aikuinen ihminen tarvitsee ympärilleen leikkisyyttä ja jännityksen poistoa vakavan tekemisen rinnalle.

Töissä on tiukat tulosvastuut, pinkeät aikataulut, kulunkarsintakuurit, muutosprojektit ja uskallan väittää, että jokaista ahdistaa joskus. Ryppyotsainen suorittaja hymyilee harvoin ja hän alkaa ajan myötä muistuttamaan purkkirusinaa. Se ei ole hyväksi työntekijälle eikä työnantajalle.

Kunnon naurut ja elämänilo helpottavat arkipäivän tuskaa. Halvin tapa rentoutua hetkeksi, on nauraa yhdessä jollekin arjen ilmiölle tai sattumukselle.

Jos juttu kertoo omasta itsestä, muiden loukkaamisen vaara on pieni. Ilo ja nauru kuuluvat kaikille, kuten ilmapallot vappuun.

Tuona eräänä päivänä tajusin jälleen, että merkityksellisten tehtävien lisäksi ilo ja nauru ovat elintärkeitä myös unelmoivalle arkistonhoitajalle.

Kirjoittaja on Varkauden kauppakameriosaston puheenjohtaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.