Sari Ristamäki: On helppo asua kaukana, kun läheinen on hyvässä kunnossa

Kiire oli silloinkin: töistä Varkaudesta kotiin Joroisiin, teini, kapsäkit ja koirat autoon ja Pieksämäelle. Perillä aikaa tuntui sitten kuitenkin olevan. Kävin rauhassa lapselle lomarahaa automaatilta ja välipalaa kaupasta. Lupasin vielä käydä junassa nostamassa neidin painavan matkalaukun hattuhyllylle.

Siinä sitä ähelsin yläilmoihin, kun juna lähti liikkeelle.

Sekunnin murto-osan mietin, voiko liikkuvasta junasta hypätä. Elokuvissakin putoavat niin nätisti maahan, vierivät piennarta ja pulistelevat pahimmat pölyt vaatteistaan.

Katsoin kuitenkin parhaaksi istahtaa alas. Koirat pärjäisivät kyllä autossa sillä aikaa, kun mamma matkailee.

Tyttärestä en ollut niinkään varma. Äiti, miten sä aina onnistut -ilme kertoi kaiken.

Samaa minäkin ihmettelen. Muisti ja keskittyminen ovat joskus koetukselle, kun tuhat ja sata tarpeellista ja tarpeetonta asiaa risteilee keski-ikäisissä pikkuruisissa aivoissa.

Mitä kaikkea viisasta saisinkaan aikaiseksi, kun kaiken kuonan pystyisi putsaamaan pois?

Aikataulu hellitti hätää ja kertoi, että juna pysähtyisi Hankasalmella. Sinne se kolkuttelisi Pieksämäeltä 19 minuuttia. 19 minuuttia ja matkaa on teitä pitkin viitisenkymmentä kilometriä!

Varkaudessa ei pääse julkisilla minnekään 19 minuutissa, ei edes 16 kilometrin päähän Joroisiin.

Syysillan pimeässä laskeuduin Hankasalmen asemalle. Kun odottelisin hetken, toinen juna poimisi minut kyytiin ja pääsisin takaisin.

Märän sumuisessa ilmassa aseman valot levittivät kelmeää hämärää. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt.

Juna lähti kuljettamaan lastani mummilaan äitini luokse.

Vuosi sitten samoilla syyshämärillä äitini kaatui pahasti. Käsi katkesi ja se naulattiin leikkauksessa kasaan. Olalta kyynärpäähän ulottuva haava muistuttaa ikävästä päivästä.

– Älä nyt ole vihainen, sanoi äiti ensi sanoikseen soittaessaan shokissa ja kipulääkkeissä ambulanssista matkalla sairaalaan.

Vihainen? Huolestunut ja ahdistunut kyllä. 300 kilometrin välimatkamme kasvoi hujauksessa moninkertaiseksi.

On helppo asua kaukana, kun läheinen on hyvässä kunnossa, menee ja tulee, harrastaa ja tapaa ystäviään, hurauttaa vanhalla koslallaan toisinaan toiselle puolelle maata meitä moikkaamaan.

Äkkiä ajasta tuli rajallista. Omatuntoni huusi.

Kumpikaan, äitini ja käsi eivät koettelemuksesta ennalleen toivu mutta moni asia hoituu jo hyvin. Meillä oli onnea.

Vanhan, kauniin asemarakennuksen valojen alla istui yksinäinen mies, matkatavarat muovikasseissa. Metallinen naisen ääni täyttää hiljaisen aseman pihamaan ja kertoo, että juna on myöhässä puoli tuntia. Mies kaivaa kolmannen oluttölkin matkakassistaan.

Asemalaiturilla äiti halaa pitkään tytärtään, nuorta naista. Varusmies ei halauksiin helly, heipat saavat riittää.

Olen iloinen, että oma lapseni on vain syyslomalla. Pojan juna jo vei pitkän matkan päähän maailmalle. Tytön se onneksi tuo vielä kotiin.

Junan vihellys kuuluu pimeydestä, juuri sopivasti kohmeisille sormilleni.

Malttakaa vielä hetki, koiraystäväni, mietin mielessäni.