Toivottavasti päättäjät ovat niin viisaita, ettei ainakaan kieliriitojen tai vihamielisten asenteiden vuoksi ruotsinkielistä koulua lopeteta

Kouluaikaan vihasin ruotsia enemmän kuin mitään muuta kouluainetta. Ajattelin ”hurrien” kielen olevan ”paska kieli”, jota en tule koskaan tarvitsemaan.

Ruotsi oli perheessämme silloin joka päivä läsnä, koska kaikki isäni veljet muuttivat Ruotsiin, yksi kerrallaan, leveämpää leipää hakemaan. Käpyjen keräily ja satunnaiset metsurityöt Rantasalmen korvissa eivät poikia elättänyt. Mummo itki jokaisen lähtöä vuorollaan.

Vauraaseen sekä vakavaraiseen Ruotsiin olisi varmaan ollut isänikin lähdettävä töitä etsimään, ellei hän olisi ollut jo kolmilapsisen perheen huoltaja. Hänen piti siis etsiä leipää ja voita lähempää ja hän pistikin pystyyn pönttöpajan.

Kun sitten murkkuikäisenä pääsin Göteborgiin ensimmäiselle ulkomaanmatkalleni sukuloimaan huomasin, että ruotsin kielen taito ei olisi lainkaan haitaksi voidakseni tehdä lähempää tuttavuutta noiden ”jumalaisen kauniiden” ruotsalaistyttöjen kanssa. Voimakas ujous iski, kun kerran en osannut kieltä, ja näin tytöt jäivät suureksi harmikseni jututtamatta.

Se vain lisäsi vihaani ruotsin kieltä kohtaan. Sillä asenteella ei sitten mitään oppinutkaan.

Alun perin olin valinnut tämän ”vihapuheeni” aiheeksi yhden näiden vaalien kuuman perunan, liikenteen saastepäästöjen vähentämisen. Aihe on minulle hyvin läheinen, jopa ihon alla, koska edellä mainitsemani pönttöpajan elämä ja meidän siellä työskentelevien ihmisten leipä on täysin riippuvainen liikenteessä käytettävistä polttoaineista: käyttivätpä ne polttoaineenaan pelkästään bensaa, dieseliä, vetyä, kaasua, biopolttoaineita tai niiden yhdistelmiä.

Oli siis tarkoitus suoltaa vihapuhetta hiilipäästörajoitusten marssijärjestyksestä. En vain keksinyt kumpaa olisin vihannut enemmän: niitä, jotka väittävät, ettei ilmastomuutosta ole olemassa, vai niitä, jotka väittävät patterisähköautoa saastevapaaksi ja samaan aikaan vastustavat henkeen ja vereen kaivoshankkeita akkumetallien louhimiseksi maaperästä sekä ydinvoimaa.

Siihen on ehkä parempi palata vähemmällä tunteen palolla, koska kyseessä ei ole tunneasia vaan puhdasta fysiikkaa.

Pakkaan tässä samalla työmatkalle Ruotsiin reissulaukkua, johon ei ole pakattavana ruotsin kielitaitoa. Se jäi oppimatta, kun piti vihata.

Jos olisin lapsena asunut Varkaudessa, minut ehkä olisi vanhempieni viisaan kaukonäköisyyden ansiosta pakotettu ruotsinkieliseen kansakouluun. Takapajuisemmalla Pieksämäellä ei sellaista mahdollisuutta ollut.

Pönttöpajamme olisi varmaan saanut Ruotsista vuosikymmenien varrella paljonkin kauppaa, jos vaan olisi ollut se kielitaito. Nyt se maa on antanut tälle kielitaidottomalle pönttökauppiaalle vain satunnaisia murusia.

Uskon ja toivon, että varkautelaiset päättäjät ja koulunsa aloittavien lasten vanhemmat ovat niin viisaita ja kaukonäköisiä, että ainakaan kieliriitojen tai vihamielisten asenteiden vuoksi ruotsinkielistä koulua ei Varkaudessa lopeteta, vaan sille löytyisi alati laajeneva oppilaskunta seudultamme. Ilman oppilaita ei ole koulua ja laaja kielitaito on arvokas perintö ja satsaus lastemme sekä maamme tulevaisuuteen.

Joroisista lähti 80-luvulla kolmen pojan ryhmä Ruotsiin kesätöihin. Ensimmäisenä työpäivänä suuren tehtaan uudet eri maista tulleet kesätyöntekijät asetettiin sotilaallisenomaisesti riviin. Johtaja pyysi ruotsiksi niitä, jotka osaavat ruotsia, astumaan yhden askeleen eteenpäin.

Yksi joronpojista, se rohkein, astui askeleen. Kaikki kyllä ymmärsivät kysymyksen. Poika sai askeleestaan ravakan kielitaitopalkankorotuksen. Arvaa pistikö toisilla pojilla vihaksi?

Kirjoittaja on yrittäjä Joroisista ja Varkauden kauppakamariosaston hallituksen jäsen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.