Voikukkaa oli silmin kantamattomin ihan joka puolella: onpa kaunista, aurinkoisen keltaista sekä taivaalla että maassa

Pandemia-keväällä kirjailija Kirsi Kunnas, 95 vuotta, oli tokaissut: ”Mikään muu ei ole enää entisellään paitsi aakkosjärjestys! Tosin siinäkin C:n ja D:n väliin on tullut uutta”.

No mitä, oli kysynyt kirjailija -kollega. ”Sinne on tullut OVI ja me pääsemme siitä toivottavasti pian ulos normaaliin elämään”, sanoi Kunnas.

Covid-19 on meitä ahdistellut ja nyt vihdoin OVI näyttäisi raottuvan kesän valoon voikukkien heilimöidessä. Lauhan talven jälkeen ne kukkivat parhaillaan elämänsä ilosta. Voikukatkin ovat entisellään.

Tänä kesänä olen päättänyt, että voikukka on kaunis kasvi ja se saa ilahduttaa ainakin minua. Olen lisännyt salaattiin muutaman voikukkalehden ja tehnyt sen keltaisista terälehdistä vastikään jopa hilloa.

Säilönyt keltaista aurinkoa purkkiin. Hillosta tuli vähän turhan löysää, mutta eihän kaiken tarvitse olla täydellistä. Pääasia on, että löytää arjesta iloa ja mielekästä tekemistä, eikö niin?

Voikukkaa on hyljeksitty ehkä siksi, että sitä on ihan riesaksi asti. Sateenvarjosiemenet levittävät lajiaan tehokkaasti. Me suomalaiset yritämme suojella edes kotipihan reviiriä näiltä iloisen keltavihreiltä kasveilta.

Raastamme ruohonleikkureilla nurmikot siistin steriileiksi, vihreiksi kokolattiamatoiksi ja samalla tuhoamme muutkin pörriäisten pikkukukkaherkut. Lyhyt nurmi palaa herkästi auringon paahteessa, joten juotamme tuota nysää, rusehtavaa heinämattoa juomavedellä.

Ekoteot ovat muodissa, pörriäisille suositellaan jätettäväksi edes läntti nurmea leikkaamatta. Mutta kun sitten ei ole siistiä ja virheetöntä.

Ajoimme kesäkuun ensimmäisellä viikolla keskisen Suomen halki ”mumminhuoltoreissulle” Etelä-Pohjanmaalle. Teemani mukaan tarkkailin tienvieriä ja luonnon vihertymistä.

Ja kuinkas, voikukkaa oli silmin kantamattomin ihan joka puolella. Päätin, että onpa kaunista, aurinkoisen keltaista sekä taivaalla että maassa. Yritin myydä ajatuksiani myös miehelleni, joka ei hurahtamistani oikein ymmärtänyt.

Perille päästyämme mieheni lapsuuskodin pihalla meitä tervehtivät - voikukat. Tosin harvalukuisina edellisen päivän nurmikonleikkuusta.

Voikukka pääsi kuitenkin isoon rooliin keskusteluissamme yhdeksääkymmentä lähestyvän anoppini kanssa. ”Kun tuolta naapurista leviävät nuo voikukat niin julmetusti.”

Minä yritin lisätä kasvin mainetta kertomalla aurinkohillosta ja kuinka salaatinlehtikin häviää vitamiineissa voikukan lehdelle. Ei tepsinyt. Anoppi eteni pihalla hitaasti keppinsä kera ja listi eräänkin voikukan hengiltä keppi viikatteena.

Yllättävästi voikukkakeskustelumme oli mietityttänyt vanhusta. Ajelutimme mummoa kotiseudun lakeuksilla ja hän kommentoikin kesken matkaa: ”Onhan tuo keltainen voikukkapelto kaunis, mutta pysyisi pois pihapiiristä”.

No, pohojalaasissa akoissahan asuu viisaus, sanotaan. Olin siinä kohdin hiljaa.

Tarvitsemme pörriäisiä henkemme pitimiksi ja nekin tarvitsevat värikästä luonnon ruokapöytää. Ilmastonmuutoksen myötä kahvisadot ovat uhkaavasti pienentymässä.

Sota-aikanahan voikukan juuria on hyödynnetty korvikkeena eli siinäpä vinkki jatkoon: Juhlamokan sijaan saatetaan tarvita voikukan juuria paahtoon ja jauhettavaksi – kahvipaketin kyljessä voisikin lukea Taraxacum Officinale -luomu.

Nauttikaamme lyhyestä, valoisasta kesästä. Antakaamme luonnon näyttää kauneuttaan ja rehottaa mahdollisimman villinä ja monimuotoisena. Annetaan voikukallekin mahdollisuus.

Kirjoittaja on varkautelainen luonnon ystävä

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.