Maailman kasvun rajat koetuksella

Kiina markkinoi Silkkitie-projektiaan vuosisadan projektina. Voisiko tämä mittasuhteiltaan päätähuimaava 1-8 biljoonan dollarin projekti moninkertaistaa maailman talouden kasvuvauhdin samalla, kun se kiihdyttäisi maapallon resurssien käytön äärirajoille. Hankkeella yhdistettäisiin Kiinan, Afrikan ja Euroopan maa- ja meri-infrastruktuurit yhdeksi verkostoksi, jolloin koko valtavan alueen talous ja markkinapotentiaali valjastettaisiin yhteiseen käyttöön.

Hankkeen kannattajat tervehtivät projektia tervetulleena kasvusysäyksenä maailman taloudelle samaan aikaan, kun USA asettaa tulleilla ja omintakeisilla kauppaboikoteilla kapuloita talouksien rattaisiin. Kiinalle se toisi kaivatun yliotteen Amerikasta ja Trumpin talouspolitiikasta. Se parantaisi erityisesti Euraasian ja Afrikan kehittyviä talouksia kytkemällä ne Aasian ja Euroopan markkinoihin. Nämä tavoitteet voisivatkin toteutua, mikäli projektia hoidettaisiin "avoimin kortein" ja kansainvälisten pelinsääntöjen mukaisesti.

Näin ei kuitenkaan näytä käyvän ilmoittavat Kiinassa toimivat länsimaiset diplomaatit ja asiaan paremmin perehtyneiden valtioiden päättäjät. Taustalla on ennen kaikkea Kiinan yksipuoluejärjestelmä ja valtiojohtoinen talousjärjestelmä, jonka pelisäännöt ovat ristiriidassa vapaan kaupan periaatteiden kanssa. Jo nyt on paljastunut, että Kiinan alulle panemat ja rahoittamat hankkeet eri puolilla maailmaa ovat alistaneet kyseiset valtiot Kiinan vasalleiksi. Kiina on voinut ohjailla näiden maiden päätöksentekoa rahahanoja säätelemällä. Mitä vahvemmin niiden rata-, tie ja satamaverkostot ovat kiinalaisten hallinnassa, sitä riippuvaisempia ne ovat Kiinasta. Vielä astetta kyseenalaisemmaksi riippuvuussuhde käy, mitä tiukemmin Kiina on kytkenyt niitä omien teknologia-, tuotesuoja- ja rahajärjestelmiensä piiriin. Näiden kautta Kiina on voinut sanella omat tekniset standardit hankkeille ja maksujen hoitamiseen käyttää omaa Union Pay maksujärjestelmiä Visa ja Mastercard järjestelmien sijaan. Sopimuspaperit on laadittu valtiojohtoisen kaavan mukaan vastoin Maailman Kauppajärjestön (WTO) sääntöjä. Tämä on varmistanut sen, että näennäinen kilpailutus on antanut kiinalaisyrityksille etusijan urakoissa ja niiden miehityksessä.

Vieläkin kyseenalaisemmaksi projekti käy, kun sitä tarkastellaan maailman resurssihallinnan kannalta. Maailman voimavarojen keskittäminen yhteen jättihankkeeseen vaarantaisi globaalien tavaravirtojen, kuljetusten ja muiden resurssien tasapuolisen jakaantumisen. Se kiihdyttäisi myös materiaalien, raaka-aineiden ja palvelusten kysyntää yli normaalin ja alistaisi tuotannon muutaman globaalin valmistajan käsiin. Projektin ympäristövaikutuksia tuskin kukaan pystyisi arvioimaan.

Onko meillä tähän varaa, kun olemme maailmassa jo nyt kuluneen seitsemän kuukauden aikana käyttäneet maapallon resursseista sen määrän, jonka piti riittää koko vuodeksi hengissä pärjätäksemme.